Mä pystyn

Muistan vielä miten hirveässä rapakunnossa olin vuosi sitten: kävelylenkeille lähteminen oli tuskaa ja halusin aina vaan takaisin kotiin ja vannoin, että lenkkeilijää tästä tyypistä ei tule. Kiukuttelin miehelle ja joka paikkaan sattui, myös teollisuusalueella käveleminen tuntui tyhmältä, halusin metsään.

Loppuvuodesta 2017 aloitin kävelyillä käymisen ihan pienistä askelista (heh) ja jos kävin edes 10 minuutin kävelyllä niin se kävi, 10 minuuttia on enemmän kuin 0 minuuttia ja loppuvuoden liikkumisesta kirjottelin näin.



Alkuvuodesta 2018 aloitin työt päiväkodissa ja päivittäisen 10 000 askeleen tavoitteen saavuttaminen päivittäin oli helppoa ja kuntoi kasvoi huomaamatta. Sairastelin kuitenkin niin monta flunssaa että kunnon kohottaminen ja koko remppa jäi taka-alalle.

Keväällä jatkoin liikkumista ja löysin hyvän ruokailurytmin ja kerroin täällä rehellisesti, että missä mennään.

Kesä on mennyt herkutellen ja juhlien ja olenkin viettänyt aivan loistavan kesän, fiilistelen mennyttä kesää varmasti vielä piiitkään!

Missä nyt mennään? 

Olen ruvennut joogaamaan ja arvatkaa kuinka siistiä on se, että olen löytänyt lonkankoukistajat? Olen ollut niin jumissa, että en ole pystynyt niitä venyttämään, sillä en vain ole löytänyt niitä (löytämisellä tarkoitan tietenkin sitä venyttävää tunnetta lonkankoukistajissa) ja yleensä venytys on tuntunut aivan väärässä paikassa. 

Joogaamisen lisäksi teen edelleen kehonpainolla jumppaa, mutta olen myös rakastunut kuminauhoihin. 

Parasta on kuitenkin se, että olen alkanut hölkkäämään. Tajusin jo keväällä että kunto mahdollistaisi hölkkäämisen, mutta en edes kokeillut, sillä ajattelin että: 
  • En jaksaisi viittä metriä enempää ja joku näkisi
  • Hengästyisin aivan liikaa ja joku kuulisi
  • Hengästyisin aivan liikaa samalla kun pidän nappikuulokkeita ja joku kävelee vastaan enkä osaisi arvioida miltä puuskuttaminen kuulostaa, jos joku sen puuskuttamisen kuulisi
  • Olisin aivan hikinen, loppu, hengästynyt ja joku kuulisi tai näkisi
Ihan tyhmiä ajatuksia jotka olisin voinut jakaa täällä jo aikaisemmin, mutta ehämmä ny kehtaa. 
Kunnes sitten tapahtuu jotain ja sitten kehtaakin. Kävin nimittäin tällä viikolla lenkillä nappikuulokkeet korvilla Maria Veitolan lukiessa kirjaansa tämä pullukka puuskutti menemään, puuskutti menemään vaikka ihmisiä käveli vastaan eikä välittänyt vaan pisti lisää voimaa askeleisiin. 

Tosta noin vaan lakkasin välittämästä. Ja kun kerran lakkaa välittämästä, niin ei se häpeä ja muiden mielipiteistä välittäminen tule kovin helpolla takaisin ja se on paras fiilis ikinä, voittajafiilis. 

Tänään kävin miehen kanssa kävelylenkillä jossa vedin puolisen tuntia intervallia: välillä hölkkäsin, välillä hidastelin, välillä kävelin kovempaa. En välittänyt siitä kuinka pitkä lenkki mennään, kunto ei loppunut kesken, mihinkään ei sattunut. Hikoilin ja puuskutin eikä haitannut yhtään. 



Lopputulemana siis se, että omalla kohdallani painonpudotukseen ja kunnonkohotukseen liittyvät esteet ovat henkisiä, tottakai

Mä pystyn. 


Ei kommentteja