Kehopositiivisuus

Olen aina, painosta riippumatta, ollut tyytyväinen siihen miltä näytän. En ole pahemmin kriiseillyt reisilöllöjen, roikkuvien allien, kaksoisleuan tai vatsan vuoksi, enkä ole koskaan edes kiinnittänyt huomiota selluliittiin. Joskus tulee hetkiä jolloin tietenkin mietin, että voi äh kun näytän tyhmältä, mutta en yleensä jaksa olla niissä tunnelmissa kovin pitkään.

Melkein 120 kiloa, moi!


Todella nuoresta saakka painoani on kommentoitu ja nyt paljon myöhemmin on todella vaikea ymmärtää, miksi minä, alle 70 kiloinen nuori, olin monien mielestä läski.

Jossain vaiheessa nuoruuttani huomasin, että vaikka itse hiukan kipuilin oman painoni kanssa, niin samaa tekivät myös melkein poikkeuksetta koko lähipiirini (haluan huomauttaa, että lähipiirini koostui pitkään hoikista ja normaalipainoisista ihmisistä), tähän päivään saakka. Oli morkkis syödyistä herkuista, dieettiä numero 9, hirveä ahdistus facebook-kuvista joissa joku aina omasta mielestään näytti läskiltä tai rumalta, syömättömyyttä, ystävien painon kommentointia, muokattuja kuvia, kesäkuntoon pääsemistä ja tietenkin painosta valittamista.

En ole koskaan kovin pitkäksi ajaksi jaksanut lähteä mukaan näihin keskusteluihin, lähinnä koska olen läski ja olen tyytyväinen itseeni. Joskus tuntuu että pitäisi päivitellä omaa painoaan ja hävetä sitä, mutta saan siitä tavallaan lisää itsevarmuutta, että minähän en häpeä.  Joskus olen tuntenut voimattomuutta kun en ole osannut auttaa, tiedän että "mutta minä olen tyytyväinen itseeni läskinä, miksi sinä et ole tyytyväinen itseesi laihana"- tyyppinen keskustelu ei todellakaan vie mihinkään, mutta en tiedä olenko osannut olla tarpeeksi empaattinen ja olenko osannut olla tukena ja sanoa oikeita asioita kun toinen on sanonut että, mä oon niin läski, jo ties kuinka monetta kertaa.
Minä 2002, 14 vuotiaana. En voinut koskaan näyttää tätä kuvaa kenellekkään, koska ajattelin, että ei tällaista vatsaa voi kenellekkään näyttää.

En nuorena ihan hirveästi välittänyt kommenteista joita sain, enkä ole saanut niistä traumoja. Muistan kerran ehkä 17 vuotiaana, sen jälkeen kun olin lihonut melko paljon nopeassa ajassa, kuinka silloinen paras ystäväni kommentoi vatsassani olleita raskausarpia toteamalla nauraen että "haha sulla on aurinko vatsassa!", siinä oli kommentti joka painoi mielessä ihan hirveän monta vuotta. En tiedä miksi aikoinaan annoin kommentille niin paljon painoarvoa, mutta sen kommentin myötä aloin häpeämään vatsaani. Nyt, vuosia myöhemmin, raskausarvet ovat tietysti haalistuneet eikä niitä näy, ne voi ainoastaan tuntea ihoa koskettamalla, mutta eivät ne mitenkään enää häiritse enkä niitä häpeä.

Olen myös saanut kommentin kaksoisleuastani nimeltä mainitsemattomalla nettisivustolla, jossa sanottiin että minulla on "enempi leukaa ku ridgellä", joopajoo, ilmeeni kun luin kommentin:

Muiden kommenteista huolimatta olen aina pukenut päälleni mitä olen halunnut, mennyt salille, ryhmäliikuntatunneille, uimaan ja olen aina ollut se joka ystävien seurassa vaihtaa vaatteensa ilman ujostelua. Olen se jonka rumia kuvia saa julkaista facebookissa, se joka välillä käy ilman rintaliivejä kaupassa, se jonka ei tarvitse meikata päivittäin.

Lisäksi olen myös se joka miesten seurassa häpeilee alastonta vartaloaan, se joka piiloutuu sohvalla tyynyn alle, se joka pelkää että roikkuva vatsa näkyy.

The tyyny

Mutta minä pidän minusta, ja uskon että painon laskiessa pidän itsestäni vielä enemmän. Olen onnellinen että olen aina ollut tyytyväinen ulkonäkööni, sillä jos kriiseilisin läskeistäni ja pitäisin itseäni rumana, niin uskon vakaasti että laihempana löytäisin itsestäni jotain muuta vikaa ja kriiseilisin sitten siitä. En kuitenkaan ihannoi lihavuutta vaikka esimerkiksi more2love oli joskus ihana. Itselleni lihavuus on kuitenkin tuonut vaivoja ja vaikka suuremmilta vaivoilta olenkin välttynyt, niin eniten ärsyttää energian puute, puuskuttaminen ja se miten vaikeaa on saada lattialta nostettua jotain nopeasti. ;)

Tämän kirjoituksen pointti oli se että tykkää itsestäsi! Vaikka pömpöttää ja roikkuu, on pehmeetä ja muhkuraista niin mitä sitten? Paraneeko asia murehtimalla? Onko typerät ulkonäköasiat kaiken sen stressin väärti?

Ei kommentteja